rhy.fi
Historiikki

Karjalan Korvenkävijöiden 40-vuotis historiikki

Koottu jäsenistön muisteloihin ja dokumentaatioon perustuen 2004-2007


1. Seuran perustaminen

Metsästys oli viime sotien jälkeen, 1940-luvulla ja vielä 1950-luvullakin lähes jokamiehen oikeuksiin kuuluvaa toimintaa. Sodan jälkeisinä vuosina metsästettiin paljon oravia, koska niiden nahoista sai hyvän hinnan. Metsäkanalintujen, vesilintujen ja jänisten kauppa oli sallittua. Lintukannat olivat suuria ja lintuja metsästettiin jonkin verran, pääasiassa myyntiin. Hirviä oli vähän. Hirvenmetsästys oli jo silloin luvanvaraista toimintaa. Luvat haettiin lääninhallitukselta. Jotkut Karjalan metsästäjät osallistuivat hirvijahtiin mynämäkeläisen metsästysseura Revon riveissä. Karjalaan perustettiin myös oma hirviseurue. Kaatoluvat haettiin Heikki Hannulan hirviseurueen nimissä. Lupia sai vain muutaman vuodessa. Kaikkia hirviä ei aina saatu kaadettua. Hirvenkaato oli silloin tapahtuma, joka ylitti paikallislehden uutiskynnyksen. Lehdessä oli uutisia hirvenkaatopaikoista ja kaatajista.

Hirvenkaatolupa edellytti aina, että seurueella oli metsästysalueella metsästysoikeus. Maanomistajien kanssa tehtiin metsästysmaan vuokrasopimuksia. Kaikilta alueella olevilta maanomistajilta ei vuokrasopimusta kuitenkaan aina ollut. Tämä haittasi metsästystä ja monenlaisia kommelluksia sattui. Hannulan seurueen metsästystä haittasi se, että yksi vuokraamaton alue oli metsähallituksen omistama tila. Vuonna 1963 seurueen ampuma hirvi kaatui juuri tälle alueelle. Hirvi päätettiin kuitenkin pitää. Muutaman päivän kuluttua nimismies oli saanut ilmoituksen luvattomalla alueella kaadetusta hirvestä ja vaati hirvenlihojen luovuttamista valtiolle. Hirvi oli jo kuitenkin jaettu seurueen jäsenten kesken. Seurueella oli onneksi luvattoman kaadon jälkeen kaadettu hirvenruho, joka vietiin Mynämäkeen huutokaupattavaksi. Seurue haastettiin luvattomasta metsästyksestä käräjille ja tuomittiin sakkoihin.

Lisäseuraamuksena oli, että seurueelle ei seuraavana vuonna myönnetty hirvenkaatolupia. Koko tämä tapahtuma herätti ajatuksen, että alueelle olisi perustettava rekisteröity metsästysseura. Seurue kokoontui vuonna 1965 Karppisten taloon ja keskustelun jälkeen päätettiin perustaa metsästysseura, jonka nimeksi tulisi Metsästysyhdistys Karjalan Korvenkävijät ry.

Pekka Koskinen


(Tähän löytyy tietoja Vehmaan tuomiokunnan arkistosta. Ne ovat Turun Maakunta-arkistossa: MYNÄMÄEN KÄRÄJÄKUNNAN TUOMIOKIRJA 1965.)
Perustajajäsenet olivat: Eero Anttila, Urpo Varjonen, Veini Mäkilä, Heikki Hannula, Hannu Hannula, Toivo Juslenius, Väinö Ollila, Heikki Karppinen, Aito Henttu, Jaakko Backman, Taisto Elomaa, Pekka Koskinen, Ilmari Kaukonen.

KUVA LISÄTÄÄN  - Perustamisasiakirjan kuva

2. Alkuaikojen toimintaa

Martti Marttila kertoo, että seuran alkuaikoina toiminta oli lähinnä hirvenmetsästystä, ajokoirametsästystä ja jonkin verran sorsastusta. Ammuntaharrastus tuli mukaan 60-luvun lopulla. Hannu Hannulan hakkuuaukiolle raivattiin pienoiskiväärirata, jossa käytiin ampumassa. Kilpailuja järjestettiin lähinnä jäsenten kesken. Seuralle hankittiin kiekkoheitin 1972. Tämä toiminta piti kuitenkin lopettaa ampumaratojen vaatimusten ja lupien kiristyessä. Hirvenampumisen harjoittelua varten hankittiin pienoiskiväärirata ja ilmakivääri myös 1970-luvun alussa.

Seuran jäsenet saivat ampumatoimikunnalta seuraavan kirjeen:

KUVA LISÄTÄÄN- Kuva ampumatoimikunnan kirjeestä

Kirjeen vetoomus tuottikin tulosta. Vuosikokouksessa 1970 otettiin vastaan maalari Vilho Mäkisen lahjoittama kiertopalkinto pienoiskivääriammuntaan. Kokouksessa laadittiin ampumakilpailun säännöt:

Palkinto luovutetaan henkilölle, joka on voittanut kilpailun kolme kertaa.
Kilpailussa ammutaan kolme kertaa viiden laukauksen sarja, (makuu-, polvi- ja pystyasennosta). Ikähyvitystä ei myönnetä eikä kiväärissä saa käyttää kiikaria.
Matkan pituus on 50 metriä.
Kilpailutoimikuntaan valittiin Kalevi Pajunen, Pekka Koskinen ja Risto Lahde. Kilpailut järjestettiin ensimmäisen kerran 4.10.1970 Hannulan metsässä. Kiertopalkinnon voittaja oli Ilkka Koskinen.

Vuosikokouksessa 1969 päätettiin osallistua riistanhoitopiirin ampumaratahankkeeseen. Seuran edustajiksi valittiin Pekka Koskinen ja Hannu Hannula. Päätettiin, että hankkeeseen osallistui jokainen seuran jäsen joko talkootyöllä tai erikseen sovittavalla rahakorvauksella. Kun Mynämäen ampumarata valmistui, kaikki ampumatoiminnot siirtyivät sinne.

Seurassa pidettiin alusta alkaen tärkeänä koiraharrastusta. Veini Mäkilä hankki 1972 Norjan harmaapystykorvan, josta tuli kaksoisvalio. Tämä oli alkuna seuran tuomari- ja koirakoetoimintaan.

Seura on osallistunut alkuajoista lähtien riista- ja kalataloustutkimuksiin lähettämällä riistanäytteitä ja tietoja riistahavainnoista.

KUVA LISÄTÄÄN - Kuva kirjeestä

Alkuaikoina ajokoiria oli joka kylässä ja metsästys tapahtui usein kyläkunnittain seuruemetsästyksenä. Saaliina olivat ketut, jänikset, rusakot ja myöhemmin myös supikoirat.

Alkuaikoina virisi myös metsästysmajahanke. Suunnittelumääräraha majaa varten myönnettiin vuonna 1979 ja päätettiin, että hirvimiehet ja peuramiehet osallistuvat majahankkeeseen yhden hirven ja yhden peuran hinnalla. Toimikuntaa suurennettiin vuonna 1980, jolloin tehtiin maanvuokrasopimus Helka ja Veini Mäkilän kanssa. Aikomuksena oli rakentaa ensin teurastusvaja. Se ja grillikatos rakennettiin vuonna 1981. Toimikunta selvitti majan rakentamisen kustannuksia.  Lopulta vuonna 1983 luovuttiin majahankkeesta sen kalleuden takia ja majaa varten kootut rahat maksettiin luovuttajille takaisin. Selvitysmiehenä toimi Matti Heikkilä.

3. Metsästysrajoitukset

3.1 Riistakiintiöt

Seurassa on perustamisesta lähtien tarkasti valvottu riistaeläinten runsautta alueella rajoittamalla metsästystä ja määrittelemällä riistakiintiöt. Vuonna 1968 metsästäjän saalis sai olla enintään kuusi eläintä, jäniksiä tai metsäkanalintuja. Seuraavana vuonna vähennettiin kiintiö viiteen saaliseläimeen ja vuonna 1971 vaadittiin säästämään rusakkoja siellä, missä niitä oli vähän. Vuonna 1972 riistakiintiöksi määrättiin viisi jänistä ja vapautettiin muu luvallinen riista. Sitten tarkennettiin määräystä lisäämällä mukaan urosteeri. Vuoteen 1974 mennessä alueen riistaeläinkanta oli muuttunut niin, että jänis ja rusakko vapautettiin kiintiöstä ja metsäkanalintuja sai ampua vain kaksi. Kyyhky- ja vesilinnuilla ei ollut rajoituksia. Vuosikymmenen lopulla kiintiötä tiukennettiin niin, että metsäkanalinnuista sai ampua vain yhden teeren ja yhden pyyn. Seuran alueella tehtiin villisikahavaintoja 1980-luvulla. Kesäkokouksessa 1984 villisika päätettiin rauhoittaa.

Riistakiintiö oli 1990-luvulla kolme metsäkanalintua ja 2000-luvulla kaksi.

Metsästäjä velvoitettiin 1970-luvulta lähtien antamaan saalistilasto johtokunnalle viimeistään viikon kuluessa metsästyskauden päättymisestä. Laiminlyönnistä määrättiin 10 markan sakko.

3.2 Rauhoitusalueet

Metsästystä on rajoitettu myös määrittelemällä rauhoitusalueet. Vuosikokouksessa 1970 päätettiin rauhoittaa pienriistan metsästykseltä Vaarinkorven metsä ja Karhussuon tila. Rauhoitusalueilla ei sallittu myöskään ketunmetsästystä. Seuraavana vuonna sovittiin, että ns. sudenluolaa sai käyttää passipaikkana. Rauhoitusalueeksi määrättiin Lahnalammen seutu ja vanha ns. Revon alue purettiin. Lahnalammen alue määriteltiin tarkasti vuonna 1975. Alueen rajoina ovat Järvenoja – Laajoki, Salavaisten tie ja Koskisen tiehaarasta Suvannon sillalle. Sorsanmetsästys Järvenojassa kiellettiin. Myöhemmin Lahnalammen rauhoitusalue purettiin, vain Järvenoja rauhoitettiin vesilintujen metsästykseltä.    

Pienriistan rauhoitusaluetta ovat Sunilan ja valtion maat Aulilla, koska alueen uusilta omistajilta ei ole saatu pienriistan metsästysoikeutta. Sallittua on vain vahinkoeläinten pyynti ja ajavien koirien harjoittaminen.

3.3 Metsästyskuri

Metsästyskuriin kiinnitettiin erikoista huomiota vuosikokouksessa 1970. Silloin päätettiin:

ilkivaltaisuudet tutkitaan,
rikkojille määrätään korvausvelvollisuus maanomistajille,
vain vuokra-alueiden puitteissa saa metsästää,
salametsästyksen valvontaa tehostetaan.

4. Juhlat ja retket

4.1 Hirvipeijaiset

Karjalan Korvenkävijöiden hirvimiehet järjestivät ensimmäiset hirvipeijaiset. Alkuvuosina ne pidettiin Karjalan Maamiesseuran talolla, myöhemmin Laajoen Urheilutalolla. Muutamien vuosien kuluttua koko seura järjesti hirvipeijaiset maanomistajille, heidän perheilleen ja seuran yhteistyötahojen edustajille. Seuran varoista myönnettiin peijaisten järjestämiseksi tietty summa, esim. vuonna 1974 myönnettiin 1000 mk. Yli menevä osa maksetaan hirvimiesten tililtä. Tämä käytäntö vakiintui vuosien kuluessa.

Hirvipeijaisten tärkein ohjelmanumero on ollut alusta alkaen hirvisopan syönti. Alli Joki-Kouhila oli lähes parikymmentä vuotta peijaisten pääemäntä. Hänen apunaan toimivat metsästäjät ja heidän vaimonsa. Perinteiseksi tavaksi tuli, että hirvimiehet kävivät luovuttamassa peijaisten jälkeisenä aamuna Allille konjakkipullon. Yhtä perinteistä oli myös se, että Alli avasi edellisen vuoden pullon ja tarjosi tuojille ryypyt. 

Alli Joki-Kouhilan jälkeen peijaisten pääemäntä on ollut Marja Setälä, apunaan hirvimiehet vaimoineen. Muutamien juhlien järjestäminen on annettu myös ammattilaisten työksi.

Karjalan Korvenkävijöiden 30-vuotisjuhlapeijaisten ohjelmassa oli ansiomerkkien jako.

Pronssisen ansiomerkin saivat:

Urpo Varjonen, seuran perustajajäsen, pitkäaikainen johtokunnan jäsen, seuran rahastonhoitaja ja sihteeri sekä kunniajäsen
Heikki Hannula, seuran perustajajäsen, pitkäaikainen johtokunnan jäsen ja seuran puheenjohtaja
Aito Henttu, seuran perustajajäsen ja pitkäaikainen johtokunnan jäsen sekä kunniajäsen
Rauno Mäkilä, pitkäaikainen johtokunnan jäsen
Martti Marttila, pitkäaikainen johtokunnan jäsen, seuran puheenjohtaja, ampumatoimikunnan ja yhteistyötoimikunnan jäsen sekä jahtipäällikkö
Matti Heikkilä, yhteistyötoimikunnan jäsen, jahtipäällikkö ja sopimusneuvottelija
Hopeisen ansiomerkin sai Pekka Koskinen, seuran perustajajäsen ja pitkäaikainen puheenjohtaja, seuran kunniapuheenjohtaja, jahtipäällikkö    

4.2 Retket

4.2.1 Retki villisikatilalle

Karjalan Korvenkävijöiden kevätretki tehtiin 10.4.1994 Pukkilaan, Aaltosen Erkin villisikatilalle. Matkalle osallistui linja-autollinen seuran jäseniä puolisoineen ja ystävineen. Menomatkalla tutustuttiin Riihimäen metsästysmuseoon ja naisväki lasitehtaan myymälään. Perillä Erkki Aaltonen esitteli vitsikkääseen tapaansa sikatarhaansa ja juuri valmistunutta kelosta rakennettua ravintolaansa. Ravintolassa ruokailtiin maistellen villisikaa kukin haluamallaan tavalla. Retkipäivä oli kaunis ja retkeläiset tyytyväisiä retken antiin.

          Pekka Mikola

4.2.2 Metsästysretki Viroon

Täydennetään.....

5. Karjalan Korvenkävijöiden puheenjohtajat ja sihteerit

Puheenjohtajat
1965 - 1985 . . Pekka Koskinen
1985 - 1986 . . Heikki Hannula
1986 - 1991 . . Pekka Mikola
1991 - 1992 . . Martti Marttila
1992 - 1993 . . Pertti Setälä
1993  - 2001 . .Reino Mikola
2001 - 2005  . .Pauli Arvela
2005 - 2008  . .Kalervo Kulmala
2008 - 2012 . .Marko Setälä
2012 - 2017 . .Jaakko Rantala
2017 - 2020 .  Keijo Nieminen 
2020 - ..... .  ..Juuso Laaksonen

Sihteerit
1965 - 1981 . .Urpo Varjonen 
1981 - 1986 . .Jyrki Juslenius
1985/86? - 2001 Kalervo Kulmala
2001 -  .....        Ari Sainio

6. Toimikunnat

6.1 Kenneltoimikunta

Karjalan Korvenkävijät järjesti yhdessä Mynämäen metsästysseurojen Erän, Revon ja Mynämäen Koirakerhon kanssa mittavan Kaikkien rotujen koiranäyttelyn Mynämäen urheilukeskuksessa kesäkuussa 1986. Näyttelytoimikunta, johon kuuluivat Korvenkävijöiden edustajina Risto Sainio, Jari Kulmala ja Ari Sainio, kokoontui kaikkiaan 11 kertaa. Näyttely onnistui hyvin ja tuotti seuralle myös rahallista tuloa


Seuraava suuri koiranäyttely oli vuonna 1992 ja Wirmo dog show vuonna 2004. Karjalan Korvenkävijöitten panos näissä näyttelyissä on ollut huomattava. Ne ovat myöskin tuottaneet kipeästi kaivattua lisätuloa seuran jäsenmaksujen varassa toimivalle taloudelle.

Seuran kenneltoimikunta on ollut mukana monissa muissa tapahtumissa:

Valintakokeet Suomen ajokoirille Paimiossa 1986
Kansainvälinen koiranäyttely Turussa Metsämäen raviradalla 1986
Ajokoirien piirinmestaruuskilpailut Mynämäellä 1991 ja 1992, 1993
Beagle-rodun kokeita järjestettiin 1991 ja 1992, 1993  
Koiranäyttely ajaville koirille ja pystykorville 1993
Seuran koetuomareita on käytetty erittäin runsaasti ajokokeissa, esim. vuonna 1986 tuomarit käyttivät 76 päivää koetuomaritoimintaan. Eniten tuomitsemistehtäviä oli Risto Sainiolla, 26 päivää. Hän on saanut aktiivisesta toiminnastaan Suomen ajokoiraliiton  kultaisen ansiomerkin. Seuran koetuomarit ovat myös kehittäneet ja kouluttaneet itseään. He ovat osallistuneet koetuomareiden jatkokoulutukseen, ketunajon tuomarikursseille ja saavuttaneet kaksoisvoiton palkintototuomareiden toimintakilpailuissa. Voittajat olivat Risto ja Ari Sainio.

Seuran jäsenten omistamat koirat ovat menestyneet erilaisissa kilpailuissa. Esim. vuonna 1992 ajokoirien piirinmestaruuskilpailun voitti Reijo Rantasen omistama uros Konsta. Piirinmestari vuonna 1992 oli Jari Kulmalan omistama uros Mässäkänmäen Hunter.

6.2 Ampumatoimikunnat

Ensimmäiset ampumakilpailut järjestettiin  4.10. 1970. Kilpailutoimikuntaan valittiin Kalevi Pajunen, Pekka Koskinen ja Risto Lahde. Tästä lähtien on valittu joka vuosi ampumatoimikunnat eri ampumalajeja ja – kilpailuja varten. Seura on järjestänyt mm. hirvikilpailuja. Näissä kilpailuissa on erilaisissa otteluissa  ammuttu sekä 75 metriltä että 100 metriltä, joko 10 laukausta liikkuvaan maaliin tai 4 seisovaan ja 6 liikkuvaan maaliin. On pidetty myös seisova/lähtö –kisoja, joissa hirvi on radan reunassa näkyvissä. Kilpailija ampuu hirvikuvioon, jolloin hirvi lähtee liikkeelle ja liikkuu normaalin juoksun. Ampuja lataa samalla aseeseensa uuden patruunan ja yrittää osua vielä liikkuvaan kuvioon.  

6.3 Riistanhoitotoimikunta

Vuosittain valitun riistanhoitotoimikunnan tehtävänä oli vastata riistan talvilaskennasta. Toimikunta suoritti myös riistakolmiolaskennan. Riistakolmion paikka vaihdettiin Mynämäen Karjalan Metsästäjien perustamisen jälkeen. Joskus laskenta jäi myös suorittamatta.

Osa toimikunnan jäsenistä toimi riistanruokinnassa. Kivilän autiotalon peltoja käytettiin riistapeltona 1990-luvun alussa neljä vuotta. Peltoon kylvettiin rehukaalia ja viljaa. Satoa ei korjattu, sen söivät peurat ja hirvet. Hirviaita oli käytössä kaksi vuotta. Riistapelto oli myös Voitto Kulmalan metsäpellossa 1990-luvun lopulla. Riistanhoidon varoilla ostettiin siemenet, osa saatiin lahjoituksina

Karjalan Korvenkävijöitten metsästysmailla on erittäin vähän vesistöjä, mikä rajoittaa vesilintujen määrää. Asiaan yritettiin saada korjausta 1980-luvun lopulla Raumjärven patohankkeella. Vedenpinnan nostamiseksi pidettiin maastokatselmus. Patohankkeelle saatiin lupa myös ympäristösihteeriltä ja maanomistajilta.

Kalervo Kulmala kertoo: ”Tein patoa yksin 1980-luvun lopulla muutaman viikon ajan. Alussa kaikki näytti toimivan hyvin, mutta sitten vedenpaine pääsi sivuilta syömään turpeeseen aukot.

Asiaa yritettiin korjata yhteisvoimin. Talkoissa minua auttoivat Markku Korkka, Voitto Kulmala, Seppo Kulmala, Marko Setälä ja Pauli Arvela. Hanke eteni ja Jaakko Koskiselta saatiin lahjoituksena 2,5 neliömetriä ponttilankkua ja sähköpylväät. Keväällä 1993 Kaino Seikola tuli kaivurilla tekemään ojaan poikittaiskaivannon ja pato painettiin kaivurilla siihen. Ensin vesi nousi ilahduttavasti, mutta toisen reunan vedenpaine mursi alla olevan saven. Seuraavana vuonna sain Koskiselta lisää lankkuja, joilla jatkoin patoa. Noin vuoden kuluttua vedenpaine teki jälleen aukon saveen, padon alle, parin metrin syvyyteen. Tein korjauksen vielä kerran, mutta tilanne pysyi samana eli jostain paine aina purkautui. Raumjärven patohankkeesta oli luovuttava.   

6.4 Yhteistyötoimikunta

Mynämäen kunnan alueella on neljä metsästysseuraa: Mynämäen Erä, Metsästysseura Repo, Karjalan Korvenkävijät ja siitä eronnut Mynämäen Karjalan Metsästäjät. Metsästystä ja metsästysmaiden vuokrausta maanomistajilta ovat häirinneet erikoiset maanomistusolot. Viime vuosisadan alusta lähtien Mynämäen taloilla on ollut Karjalan alueella takamaita, sekä peltoa että metsää. Mietoisten tilojen metsämaita oli Karjalan alueella myös. Tällainen tilanne oli syntynyt silloin, kun asutus laajeni rannikolta sisämaahan päin, ja tilat liittivät sisämaan harvalukuisten talojen välimailla olleet metsät kantatiloihinsa. Vaikka tilannetta yritettiin korjata jo 1930-luvulla määräämällä useita Karjalan pitäjän alueella sijaitsevia tiloja ja tilan osia kuulumaan Karjalaan, se ei korjannut metsästysmaiden vuokrausoloja lainkaan. Metsästysseurojen kesken vallitsi sekava ja osin riitainenkin tilanne metsästysoikeuden ja vuokrasopimusten takia. Joka syksyinen erimielisyyden aihe oli: Mikä hirvi ja missä kaadettu kuului kenellekin. Epäselvä tilanne syntyi silloin, kun tilan isäntä vaihtui, kun seuran metsästysalueet sijaitsivat toisen seuran alueen keskellä,  kun vuokrasopimus meni umpeen, kun tapahtui ristikkäin vuokraamista jne. Oma lukunsa olivat vielä ne isännät, jotka vuokrasivat maansa samalla aikaa usealle seuralle. ”Kun jokainen seura lupasi tuoda hirvenlihaa, niin mitäpä sitä hyvää sopimusta purkamaan.”

Tilanne oli niin kestämätön 1980-luvulla, että oli pakko alkaa neuvottelut ratkaisuun pääsemisestä.  Tässä mielessä tehtiin vuonna 1985 yhteistoimintasopimus ja perustettiin yhteistyötoimikunta toteuttamaan sopimusta. Yhteistoiminnan tavoitteiksi kirjattiin:

tarkoituksenmukaisten metsästysalueiden muodostaminen
maanvuokraustoiminnan kehittäminen
valvonnan sekä muun metsästysharrastukseen liittyvän yhteistoiminnan kehittäminen tasavertaisuuden pohjalta, kaikkien mukana olevien seurojen parhaaksi.

Yhteistyötoimikunta koostuu seurojen vuosikokouksien valitsemista yhdeksästä jäsenestä eli kolme jäsentä jokaisesta seurasta. Toimikausi on kolmivuotinen, yksi jäsen kustakin seurasta on vuosittain erovuorossa. Kukin seura hoitaa osaltaan puheenjohtajan ja sihteerin tehtäviä.

Toimikunta ei ollut helpon tehtävän edessä. Nykytekniikka pinta-alojen määrityksissä oli onneksi apuna varsinkin silloin, kun pieniä alueita ruvettiin yhdistämään.  Monien vaiheiden ja neuvottelujen jälkeen päästiin sopimuksiin, joskin pientä kiusantekoa ja hankaluutta on edelleen. Yhteistyötoimikunta voi kirjata voitokseen ainakin sen, että yhteistoimintasopimus on kuitenkin helpottanut ja selkiyttänyt vuokraustoimintaa ja koko harrastusta. Mynämäen Karjalan Metsästäjät ei kuulu edelleenkään yhteistoimintasopimuksen piiriin.

Kun sopimukset on tehty, yhteistyötoimikunnan tehtävänä on valvoa sopimusten noudattamista eli huolehtia siitä, että kunkin metsästysseuran alue säilyy sopimuksen liitekarttojen mukaisena. Lisäksi toimikunta hoitaa maanvuokrausta kunkin seuran vastuuhenkilön kanssa. Toimikunta esittää toimenpiteitä seurojen väliseksi muuksi yhteistoiminnaksi.            

7. Jäsenmerkki

Karjalan Korvenkävijöitten jäsenmerkissä on kuva-aiheena kivääri ja pieksu. Tuo pieksu ei symbolisoi eränkäynnin pitkiä päivätaipaleita, vaan se otettiin tunnukseksi sen vuoksi, että seuran pienoiskivääriradan tienhaaran merkkinä oli vuosikausia seipään nenään pistetty saapas. Jäsenmerkki on pyöreä kangasmerkki, johon tunnuskuviot ja teksti on tehty painamalla. Merkin on suunnitellut Harri Koskinen.

8. Jäsenistö

Perustamisasiakirjan mukaan seuran varsinaiseksi tai koejäseneksi johtokunta voi hyväksyä henkilön, joka sitoutuu noudattamaan Suomen Metsästäjäliiton Varsinais-Suomen piiri ry:n ja Lounais-Suomen kennelpiirin sääntöjä ja päätöksiä. Koejäsenyys kestää enintään 2 vuotta, minkä ajan kuluessa seuran johtokunnan on päätettävä koejäsenen hyväksymisestä seuran varsinaiseksi jäseneksi tai hylkäämisestä.

Seura oli tullut uudenlaisen tilanteen eteen vuonna 1977. Silloin oli tarpeen tarkentaa jäseneksi pääsyä. Asiaa valmistelemaan nimetty toimikunta (Urpo Varjonen, Pertti Setälä ja Kalevi Pajunen) esitti perusteluksi seuraavaa:

”Korvenkävijät ovat vuokranneet metsästysmaita noin 10.500 ha, josta kuitenkin noin 1.900 ha kuuluu omistajille, jotka eri tavoin rajoittavat metsästystä. Metsästysalueet ovat muutekin rikkinäiset. Niitä pirstoo naapuriseurojen maitten sijainti jopa keskellä omia alueitamme. Näin metsästyksen aikana on muun muassa tarjolla vaara joutua vieraille alueille.

Korvenkävijäin jäsenmäärä ylittää jo 70 jäsentä. Näin ollen sitä ei voida lisätä aivan kevytmielisesti ottaen huomioon metsästysalueen pinta-alan.”

Kesäkokous 1977 hyväksyi toimikunnan laatiman ehdotuksen sääntöjen mukaiseksi yleisohjeeksi.

Yleisohjeessa päätettiin:

Jokaisen jäseneksi pyrkijän tulee tehdä siitä kirjallinen hakemus hyvissä ajoin ennen kokousta ja suorittaa sen jälkeen hyväksyttynä koejäsenenä itsenäistä riistanhoitoa (talviruokintaa ym.), osallistua ampumatoimintaa ja riistanhoitoyhdistyksen talkoisiin vähintään kahden vuoden aikana yhdistyksen johtokunnan, ampumatoimikunnan tai muun asianosaisen lähempien ohjeiden mukaan. Tämän ajan kuluessa tulee suorittaa myös metsästäjätutkinto, minkä jälkeen pyrkijä voidaan hyväksyä jäseneksi talvikokouksessa, missä jokaisen pyrkijän kohdalla suoritetaan erikseen sääntöjen mukainen äänestys suljetuin lipuin.

Jäseneksi pyrkijän olisi yleensä hankittava 50 ha yhdistykselle sopivia metsästysmaita. Mikäli jäseneksi pyrkijä asuu yhdistyksen toimialueen ulkopuolella, sääntö metsästysmaasta on ehdoton, ja alueen tulee olla suuruudeltaan vähintään 100 ha.

Kun koejäsen on suorittanut metsästäjätutkinnon, hän voi osallistua metsästykseen ennen varsinaista jäsenyyttäkin suorittamalla vuosittaista jäsenmaksua vastaavan maksun.

9. Metsästysmuistoja

Martti Marttila muistelee

Hirvenmetsästystä ja muutakin Karjalan Korvenkävijöissä

Aloitin hirvenmetsästyksen vuonna 1966. Silloin hirvenkaatolupia oli viisi ja seuraavana vuonna neljä. Sen jälkeen lupamäärä alkoi tasaisesti kohota ja se oli 1970-luvun puolivälissä puolensataa. Vuonna 1980 hirviä kaadettiin 81 ja seuraavana vuonna 82. Luvat alkoivat vähentyä 2000-luvulle tultaessa ja lupien määrä asettui 30-40 kappaleeseen.

Hirvien talvilaskenta tuli käyttöön 1960-luvun lopussa. Seuroissa haettiin ensin oman alueen hirvet. Tarkastajat tulivat naapuriseuroista. Kun hirviä oli vähän, vedettiin aina kotiin päin, jotta olisi saatu kaatolupia enemmän. Tapa oli kuljetella tarkastajia samoille jäljille useasti. Talvikannan kohotessa ja kaatolupien enetessä tultiin varovaisiksi, koska pelättiin hirvikannan taas romahtavan. Tämä johti yhdessä vasojen verotuksen suhteellisen kasvun kera lehmien säästöön kaadoissa. Se taas puolestaan johti hirvikannan hallitsemattomaan nousuun.

Hirviluvat myönsi Maa- ja metsätalousministeriö. Laki oli tiukka ja se vaati metsästäjiltä paljon työtä. Lupahakemuksessa tarvittiin tilaluettelo rekisterinumeroineen ja kaatoluettelo tiloittain. Näiden selvittäminen ei aina ollut helppoa. Maanomistajia oli yli kaksisataa, heillä oli toista tuhatta tilaa. Vuokrasopimukset oli tehty päätilan rekisterinumeron mukaan, mihin oli lisätty päätilan omistamien muiden tilojen pinta-alat.

Jahdin alussa metsästettiin aikuisia hirviä. Jahdin kaksi viimeistä viikkoa oli vasan metsästyksen aikaa. Hämäränä syyspäivänä metsässä ei vasan tunnistaminen ollut helppoa. Aikoinaan Karjalan Korvenkävijöillekin tuli eteen se ”pitkä vasa” eli vasana ammuttu ylivuotinen hirvi. Asiaa puitiin käräjilläkin. Varsinaista tuomiota ei kuitenkaan tullut, mutta lupa vähennettiin seuraavan vuoden luvista ja hirvi myytiin valtion laskuun. Asetus muutettiin 1970-luvulla, koska asiasta käytiin jatkuvasti käräjiä. Metsästyksen johtajan hermopaineet hellittivät huomattavasti.

Jahdin viimeisen päivän vuonna 1966 muistan hyvin. Ammuin vasan, mikä oli ensimmäinen hirvenkaatoni. Sama toistui seuraavana vuonna. Varsinaista tarkkaa lukua en ole kaadoistani pitänyt. Kaipa niitä muutama kymmen on kertynyt.

Metsästysseuramme alkuaikoina oli koiria Veini Mäkilällä, Hannu Hannulalla ja Eero Anttilalla. Koirat olivat kotoisia, punaruskeita ”pikinokkiamme”, joiden ammatinvaihto lintukoirasta hirvenhaukkujaksi kävi sujuvasti. Norjan harmaiden pystykorvien aika alkoi 1972. Silloin metsästyksen luonne muuttui jonkin verran. Nämä koirat olivat enemmän pysäyttäviä koiria, jolloin koiran ohjaajat pääsivät näin enemmän ampumaan. Koska hirviä oli runsaasti, niitä riitti myös passimiehille.

Jahtipäällikkönä alusta asti ollut Pekka Koskinen sanoi 1970-luvun lopulla tehneensä osuutensa ja pyysi vaihtamaan jahtipäällikköä. Lupauduin jahtipäälliköksi, jos Pekka olisi tukenani. Neuvoja tarvitsin usein ja sain aina tarvitessani. Samoihin aikoihin ajokoirani vaihtui harmaaseen ”hurrikkaan”, joten toimin ajomiehenä jatkuvasti ja varajohtajat veivät passimiehet paikoilleen.

Sitten tulikin LA-puhelimien aika ja yhteydenpidot paranivat huomattavasti. Siihen asti oli yhteyttä pidetty merkkilaukausten avulla. LA-puhelimista oli näin ollen suuri hyöty. Koska hirviä oli paljon, kaatojen aiheuttamaa pauketta oli runsaasti. Myös koirien määrä oli kasvanut. Mukaan olivat tulleet Karjalan karhukoirat, jotka olivat liikkuvampia kuin harmaat pystykorvat. Karhukoirat saivat todella liikettä hirviin. Hirvikaatoja oli 1980-luvun alussa vuosittain noin 80. Siitä ne alkoivat vähitellen pienentyä ja olivat 2000-luvulle tultaessa 25 – 35 kaatoa.

Puolivälissä 1980-lukua tuli minun vuoroni sanoa: ”On uuden johtajan valinnan aika. Minun vuoroni on nyt kuunnella ja katsella.” Alusta asti olin paljon ajomiehenä vuorotellen Veini Mäkilän   ja Hannu Hannulan kanssa riippuen siitä, kumman kaista oli leveämpi. Ajo tapahtui siten, että koira ohjattiin risukoihin ja vaikeakulkuisiin maastokohtiin. Minulle sanottiin: ” kierrä sinä nuorempana tuolta mäkien takaa!”

Olen pienestä pitäen kulkenut metsällä ensin isän kanssa. Kun ikää karttui, sai luvan ottaa aseen yksinkin. Vaikka silloin ei juuri aseenkantolupaa alle 15-vuotiaana saanut, eivät tutut miehet mitään sanoneet, jos sattuivat yllättämään. Kun sain aseenkantoluvan, reviirini kasvoi aika lailla. Silloin  liikuin ajokoirani kanssa ja metsästin kettuja. Liittyessäni hirviseurueeseen metsästysalueemme oli suurelta osin minulle tuttua maisemaa. Lopusta selvisin kartan ja kompassin avulla, joskin opiskelin hiukan maisemaa keväthankien aikaan.

Jahdissa sattui ja tapahtui monenlaista. Kerrankin oli kuljettu päivä Veini Mäkilän kanssa. Jalka alkoi painaa, riista oli väistellyt ja ilta alkoi olla käsillä. Passimiehet olivat kuitenkin nähneet suuren sarvipään. Vastustelustamme huolimatta he saivat meidät ylipuhuttua jatkamaan ajoa. Passimiesten mukaan sinne, missä suuri sarvipää piti kaadettaman, ei ollut matkaa kuin pari kilometriä. Mäkilä lähti koiransa kanssa jäljille ja minä suon laitaa kiertämään. Hirvi löysi ne passimiehet ja lähti takaisin päin, tietenkin suoraan minua kohti. Puolivälissä kohdattiin. Olin niin väsynyt, että tuskin olisin edes huomannut hirveä, ellei sille olisi kokoontunut lunta ja härmää sarvien lapoihin. Kaatuihan se sarvipää niille askelilleen. Yllätys oli, että sarvissa oli 12 piikkiä. Kun sitten pimeässä lopulta löydettiin kaadolle, oli porukka sitä mieltä, että sarvipää pitäisi saada koivilleen, jotta se kilometri menisi helpommin.

Toisen kerran olin taas Veini Mäkilän kanssa ajomiehenä. Äkkiä kuului oksan katkeamisesta johtunut räsähdys, ja samalla näimme jonkinlaisen mytyn putoavan puusta. Menimme kiireesti tutkimaan asiaa. Tilanne selvisi meille saman tien. Tulos oli se, että kanahaukka lähti pakosalle ja puun alla olleen ukkometson reitti kulki reppuuni. Kun tulimme kokoontumispaikalle ja esittelimme saalistamme, kaverit sanoivat, että rauhoitusaikana saalismetso kuuluu nimismiehelle. Sanoin vain: ” Saalis on sen, joka metsällä käy.” Ja kyllähän nuori ukkometso hyvältä maistui.

Eivät ajomiesten ajatukset ja teot aina käyneet yksiin passimiesten kanssa. Varsinkin tuulessa ja tuiskussa passimiehet tahtoivat hakea paikkaa kivien ja pensaitten  suojasta. Silloin hirvet saattoivat mennä passimiehen läheltäkin ohi. Kun ajomies sitten tuli paikalle, hän ei sanojaan säästellyt. Näistä tapauksista keskustelu jatkui päivän jahdin päätyttyäkin. Kun taas kerran jahtipäivä oli mennyt poskelleen mainitusta syystä, totesi eräs metsästäjistä: ”Eihän se tämä päivä hyvin mennyt, mutta saatiin ainakin arvokkaita kokemuksia.”

Minulle metsästysmaastot olivat niin tuttuja, että karttaa ja kompassia en itseäni varten tarvinnut. Kompassi oli tosin minullakin vakiovaruste. Metsästäjätoverini tunnustivat kyllä, että tunnen alueemme perin pohjin. LA-puhelinten aikaan ollessani jahtipäällikkönä sattui kerrankin, että eräs ajomiehistä alkoi kysellä, missä hän mahtoi olla ja mihin päin hänen pitäisi lähteä. Hän kertoi, että ympärillä oli samanlaista suomännikköä joka puolella. Tiesin kyllä paikan, mutta kaverilla ei ollut kompassia, joten suuntaa en voinut antaa. Itse olin alueen toisella laidalla. Ilma oli utuinen, eikä aurinkoa näkynyt eikä tuulta ollut. Mutta jotakin oli. Oli pihakoira, jonka haukun kuulimme kumpikin. Tämän äänen avulla sain ajomiehelle suunnan, ja jonkin ajan kuluttua tulikin ilmoitus: ”Pääsin sinne, minne pitikin mennä.”

Metsästysalueellamme oli 100 hehtaarin suuruinen, täysin suojeltu alue. Taas kerran oli koiralla haukussa emä ja vasa lähellä suojelualuetta. Kun vasoista oli aina puutetta, jahtitoveri kysyi kännykällä, uskaltaisiko hän ampua. Hän selitti paikan niin hyvin, että lupasin:” Jos olet kovalla maalla ja hirvi myös jää kovalle maalle, ammu pois vaan.” Niin tapahtui, neuvo oli oikea.

Jahtipäällikkönä oloajasta mieleeni ovat jääneet juuri edellisten kaltaiset muistot. Vähempänä ovat maanomistuksista johtuneet tapahtumat. Mutta rajariidoista johtuneita selkkauksia on muistoissani sitäkin enemmän. Viime vuosina eli 2000-luvun alussa, olen tässä hieman jäähdytellyt, kun terveyskin on alkanut heikentyä. Mutta siitä olen varma, että terveyteni ei ole metsiin jäänyt, sieltä olen aina saanut lisää voimaa ja mielenrauhaa. Niinpä käyn hirvijahdissa edelleen. Nyt se tosin alkaa olla sitä, että on hauska käydä kavereitten kanssa ”turisemassa” niin kauan kuin kykenee.

Se Koskisen suuri sonni                      
Elettiin 70-luvun alkupuolta. Oltiin hirvijahdissa Kurjenrauman Hankasaaren maisemissa. Pakkasta oli pari, kolme astetta ja maa kuurassa. Koskinen oli passissa Hankasaaren tiellä. Edessä olevasta pensaikosta alkoi rytinä kuulua. Hetken kuluttua vilahteli jo hirvikin. Se tuli tieaukolle noin 40 metrin päähän. Koskinen tulitti kerran, koska ei kapealla tiellä ehtinyt enempää. Naapuripassista tuli metsästäjä katsomaan, kaatuiko hirvi. Nämä kaksi aloittelevaa metsästäjää etsivät merkkejä osumasta, mutta eivät havainneet mitään. Toinen lähti juoksemaan hirven menosuuntaan, tuli kohta takaisin ja sanoi: ”Tuolla se meni, kulki ihan vaivatta, ei merkkiäkään osumasta.”

Siinä sitten odoteltiin ja kohta tulikin paikalle ajomies, joka ymmärsi jotakin hirven jälkien päälle. Hirven ampuja oli ihan hermostunut ja hätäinen. Hän selosti: ”Se oli todella iso eläin, ainakin 12 piikkiä oli sarvissa ja koko kiikari oli täynnä hirven kylkeä. Ja silti ammuin ohi, mitähän jahtipäällikkö ja koko porukka sanovat. Harmittaa, ensi kerta ja ohilaukaus heti.”

Paikalle tullut ajomies rauhoitteli: ”Katsotaan nyt ensin, mitä on tapahtunut.” Ampumapaikalla ajomies kertoi ensikertalaiselle: ”Tässä se seisoi, kun ammuit. Karvat ovat lentäneet pari metriä sinua kohti, eikä tämä laukaus ole mikään raapaisu ollut. Viiden metrin päässä näkyy, miten riukuhaapa on pyyhkäissyt kylkeä. Verijäljestä näkyy, että ampumakorkeus on ollut oikea. Sorkkien haroitus on ollut suurta. Uskallan jo sanoa, että ei saalis kaukana ole.” Niin olikin, reilut sata metriä oli hirvi jaksanut juosta, sitten se oli kaatunut hengettömänä pää tervaskannon päälle, yksi sarvipiikki pystyssä. Se oli ensikertalaiselle hieno hetki. Ensimmäinen hirvi oli kaatunut. Ei paljoa haitannut, vaikka 12-piikkinen olikin muuttunut 100 metrin matkalla kaksitappiseksi, joista toinen tappikin oli kaatuessa irronnut.


Martti Marttila 2004

10. Päätöksentekoa

Historian havinaa löytyy myös seuran kokouksen pöytäkirjoista jotka on koottu erinäisistä lähteistä

LINKIT - lisätään kun ehditään

Tutustu rhy.fi
Tämä sivusto on osa rhy.fi -palvelua
Ylös